mun lapsuus oli kuin syksyn ensimmäinen viileä viima.
Sun lapsuus oli kuin kesän ensimmäinen kerta uimassa,
täydellinen kuin satukirjan se viimeinen,
se jossa oli se prinsessa.
Sitten kun tajuaa mitä voi antaa,
Sitten kun tietää mitä pystyy antamaan.
Miks sillon on liian myöhäistä,
Liian myöhäistä antaa mitä mulla on.
Satukirjoissa, kuten elämässä on muitakin kun pelkkä se prinsessa.
Elämässä on kuningas ja kuningatar, kodin nikkari ja -hengetär.
Aina ei saa mitä haluaa, joskus muut päättää ja syyttömät jää kärsimään.
Oot mun prinsessani ikuisesti ja tuun sun luokses vaikka läpi kiven ja jään.
Sitten kun tajuaa mitä voi antaa,
Sitten kun tietää mitä pystyy antamaan.
Miks sillon on liian myöhäistä,
Liian myöhäistä antaa mitä mulla on.
Miksi mä tajusin kun mä en saa,
miksen mä saa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti