Aikamatka

Koin tänään jotain todella ihmeellistä. Matkasimme mielikuvaharjoituksen kautta ajassa taaksepäin, tilanteeseen joka on syönyt minua kohta 20 vuoden ajan. Minulle on muutamia kertoja ehdotettu tuota mutta olen aina luikerrellut tilanteesta ulos, minusta on tuntunut etten uskalla. Olen kohta 20 vuotta piilotellut sisälläni tuota asiaa, mitä voikaan tapahtua jos käyn sen aidosti uudelleen läpi?

Harjoituksen ensimmäinen vaikeus oli löytää turvapaikka, paikka mihin palata jos tuntuu liian pahalta. Minulle turvallisin paikka. Onneksi valintaani puututtiin vasta harjoituksen jälkeen sillä kysymykset turvapaikastani paljastivat minun olevan ex-vaimoni lähellä. En voi sille mitään että tuo paikka, tuo tunne on edelleen ainut kerta kun olen saanut, voinut, uskaltanut olla oma itseni.

Matka alkoi melko vaisusti, kuin yskähtelevä höyryveturi olisi lähtenyt talvella matkaan.

Tuo päivä oli 18 -vuotis syntymäpäiväni. Olin aamulla ajanut kevarilla Orimattilaan missä oli eräät SM -kilpailut johon otin osaa.

Ajellessani takaisinpäin hopeinen mitali kaulassani ajattelin että tämä on paras päivä elämässäni. Ajattelin että nyt vanhempieni on pakko olla ylpeitä minusta, tuntui todella hyvältä.

Tuuloksen kohdalla koneeni leikkasi kiinni. Tuokaan ei harmittanut minua sillä oli syntymäpäiväni ja olin saavuttanut jotain hienoa elämässäni, jotain mistä vanhempani vihdoin voisivat olla ylpeitä. Hyppäsin kaverini kyytiin ja ajoimme Tampereelle.

Muistan tuoksun joka oli rappukäytävässä, joku paistoi jauhelihaa.

Avasin oven nopeasti mitali hampaiden välissä valmiina tuulettamaan. Koti oli tyhjä, ei ketään missään. Ei isä, ei äiti, ei ketään.

Muistan miltä tuoksuu kun poltetaan sisällä.

Kävin huoneet läpi, parvekkeellakin mutta todellakin koti oli ihan tyhjä.

Huomasin keittiön pöydällä tuhkakupin vieressä lapun jossa luki "Lähdimme Pickwickiin, tule perässä". Pickwick oli lähiravintola, lähinnä juottola kuitenkin.

Murenin ihan totaalisesti. Elämäni tärkein päivä, päivä jolloin kuvittelin että vanhempani olisivat voineet olla edes kerran ylpeitä minusta. Isoin asia kuitenkin mitä odotin oli edes muutama minuutti vanhempieni kanssa kotona, hymy, halaus ... edes hetken huomio ainoastaan minulle.

Tuossa kohtaa olisi pitänyt tajuta totuus mutta ei, koska kaipasin niin huomiota niin lapun mukaisesti lähdin perässä.

Aikamatka jatkui vielä siihen asti että todellakin tajusin mitä minä olen.

Olen vain lappu keittiön pöydällä.