Rakkausko vaikeaa?

Minä rakastan.

Rakastaminen ei ole mikään helppo juttu, todellakin ehkä toiseksi vaikein tunne mitä käsitellä, tuntea.

Olen elämäni aikana uskonut rakastavani useamman kerran. Nuo kerrat ovat kuitenkin osoittautuneet hukassa olevan ihmisen hakuammunnaksi. Hetken huumaksi ja itselleen uskotteluksi että tämä on nyt sitä. Jos kaipaa jotain todella paljon niin itseään on helppo huijata ja ikävä kyllä kun onnistuu huijaamaan itseään niin sen toisen ihmisen huijaaminen tulee ja onnistuu automaattisesti. Onnistuu tietyn aikaa.

Olen tuntenut oikean rakkaudenkin, tiedän mitä se on. Ei, ei tämä tunne tehnyt edellämainituista harhaa, ne olivat sitä silloin jo ja sisimmässäni tiesin sen. Kaipasin vaan rakkautta niin paljon että huijasin silloin itseäni.

Rakkaus ja rakastaminen on helppoa jos se on molemminpuolista, kuten esimerkiksi terveessä vanhempi-lapsi suhteessa. Turvallinen ympäristö, luottamus, avoin sydän, hyväksyntä.

Kaikki ovat varmasti, ainakin teininä ollut jos ei rakastunut mutta vähintään ihastunut johonkin joka ei ole vastannut mitenkään niihin tunteisiin, ei huomannut sinua mitenkään. Miten pahalta se tuntuukaan, kuinka nollaksi se saakaan itsensä tuntemaan.

Tuon edellä mainitun kanssa olen elänyt lähes koko ikäni. Olen yrittänyt pitää itsestäni että voisin edes joskus rakastaa itseäni. Jos keskitytään ainoastaan positiivisiin asioihin, saavutuksiin mitä olen elämässäni tehnyt, niitä on paljon ja minun pitäisi pystyä olemaan ylpeä itsestäni, arvostamaan itseäni.

Olen kuitenkin itselleni kuin ylä-asteen discossa hitaiden aikaan vessaan pakeneva 7 -luokkalainen. Saisin kenet vaan mutta häpeän äidin päälleni pakottamaa flanellipaitaa enkä saa sitä pois päältäni.

Miksi on niin vaikea sanoa "Minä rakastan minua"?

Kuinka moni pystyy ton aidosti tuntemaan? Tiedän että kohta pystyn nostamaan käteni pystyyn.