Kai ihminen on perukseltaan sellainen joka suojelee lähimmäisiään, varsinkin vanhempiaan tekivät nämä mitä tahansa. Ei halua sanoa ikäviä asioita, pahoittaa mieltä eli toisinsanoen haluaa ainoastaan miellyttää.
Se mitä tajusin tänään on suhteeni vanhempiini, olen kuvitellut että kunnioitan heitä ja siksi olen samalla pitänyt heitä jollain tapaa koskemattomina. Vähän kuin jossain Bruce Williksen poliisileffassa diplomaatit, ne saa tehdä mitä vaan mutta heillä on koskemattomuus, heitä ei koske samat säännöst kuin muita. Ei kyse ole kunnioituksesta, olen ainoastaan selittänyt tuon itselleni niin etten alkaisi kaivella menneisyyttäni, lapsuuttani eritoten.
En ole uskaltanut, olen paennut, paennut sitä mikä on tehnyt minusta tällaisen kuin olen, ei kokonaan mutta antanut vahvat raamit sille.
Kuinka hyvä ihminen onkaan keksimään itselleen selityksiä, tekosyitä pysyäkseen sillä paljon puhutulla mukavuusalueella.
Konkreettisesti en ole juossut kuin puolimaratonin ja senkin paskalla loppuajalla. Reenasin muutamia kuukausia.
Vielä paskempi aika aika on tällä mun maratonilla, se kesti melko lailla 36 vuotta...helvetisti tuli rakkoja jalkoihin mutta koskaan en tajunnut mistä ne johtuivat.
Tästä eteenpäin kävellään, tai kuten rakkaan yläasteeni seinällä ilmaistiin Festina Lente.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti